Työmarkkinoiden Suomen malli ja sukupuolten tasa-arvo

Share Button

Hyvin suuri osa Suomen työvoimasta työskentelee naisvaltaisilla aloilla, joiden yhteys vientisektoreihin on heikko. On vaikeaa nähdä, miten valmisteilla oleva vientivetoinen Suomen malli palkankorotuksista sopimiseen edistäisi sukupuolten palkkatasa-arvoa.

Paul Jonker-Hoffrén (VTT)

Paul Jonker-Hoffren

 

 

 

 

 

 

 

 

On vielä epäselvää, mitä Suomen malli, eli keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut korvaava uusi työmarkkinamalli, tarkoittaa. Kannanottojen perusteella näyttää siltä, että Suomen mallista on tulossa vientivetoinen. Suomen vientiteollisuuden tilanne toisin sanoen määrittäisi palkkojen enimmäiskorotuksen työehtosopimusneuvotteluissa. Kuten valtakunnansovittelija Minna Helle ilmaisi Verkkouutisten blogissaan: ”kansainväliselle kilpailulle alttiit alat määrittävät työvoimakustannusten tason.”

Suomen palkanmääritysmalli kaipaa uudistusta, koska Elinkeinoelämän Keskusliitto on kieltäytynyt enää tekemästä keskitettyjä sopimuksia. Jotta vältytään kaoottisilta liittokohtaisilta neuvottelukierroksilta, pitäisi keksiä jonkinlainen lähtökohta, joka toimisi ”ankkurina”.

Suomessa työmarkkinat ovat jyrkästi sukupuolittuneet: Tilastokeskuksen mukaan on olemassa selkeitä naisten ammatteja ja naisvaltaisia ammatteja. Jälkimmäisissä on enemmän ihmisiä töissä kuin miesten ammateissa tai miesvaltaisilla aloilla. Merkillepantavaa on myös se, että sekä ns. tasa-ammatit että naisten ammatit ja naisvaltaiset ammatit ovat lähes poikkeuksetta palvelu- tai julkisella sektorilla, tai ainakin niillä on heikompi yhteys vientiin. Tämän vuoksi on tärkeää pohtia uuden työmarkkinamallin vaikutusta sukupuolten palkkatasa-arvoon.

On erittäin vaikeaa nähdä, miten vientivetoinen työehtosopimusten neuvottelumalli edistäisi miesten ja naisten palkkatasa-arvoa.

Muutama vuosi sitten Teknologiateollisuudessa yritettiin pitää kiinni palkka-ankkurista: hillitä palkankorotuksia ja saavuttaa palkkamaltti. Tämä tarkoitti, että ainoastaan ne vientialat joilla meni hyvin, saivat korottaa palkkoja saman verran kuin Teknologiateollisuus. Palkka-ankkurin logiikka pohjaa työmarkkinajärjestöjen ymmärrykseen kilpailukyvystä, joka määritellään usein työn tuottavuuden ja yksikkökustannuksien kautta.

Tilastojen valossa Suomen yksikkötyökustannukset olivatkin heikentyneet, erityisesti eurokriisin syvimpinä vuosina 2009-2011. Mutta mitä nämä tilastot oikeasti kertovat?

Yksikkötyökustannus on yhden yksikön valmistamisesta aiheutuva työkustannus. Tämä on suhdeluku: työn kustannukset on jaettu työn tuottavuudella. Eurokriisin aikana Euroopan komissio ja Euroopan keskuspankki ovat patistaneet EU-maita alentamaan yksikkökustannustasoa, ja Suomessa EK, Suomen Pankki ja jotkut tutkimuslaitokset ovat liputtaneet tämän puolesta. Työnantajat ovat nähneet heikon tuottavuuskehitykseen osoituksena siitä, että Suomen kilpailukyky huononee. Tämän takia palkankorotukset on halutta pitää linjassa tuottavuuskehityksen kanssa.

Yritysten näkökulmasta tämä on järkevä linjaus. Jos ei ole mahdollisuutta tehdä voittoa, sillä on jossain kohtaa vaikutuksia palkanmaksuun. Myös työntekijä voisi yhtyä tähän. Miksi työntekijä ansaitsisi palkankorotuksia, jos työn tuottavuuden kehitys on vääränsuuntaista?

Nämä järkevältä ja reilulta kuulostavat linjaukset vaikuttavat kuitenkin toisenlaisilta, jos siirrytään abstraktiselta ja aggregaattitasolta tarkastelemaan eri sektorien tilannetta. Työn tuottavuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon tuotetaan, joko fyysisesti tai raha-arvona. Tämä tarkoittaa sitä, että jos jonkun tietyn vientisektorin tuote menee huonommin kaupaksi tai tuo vähemmän rahaa, työn tuottavuuden nähdään laskevan. Yritys arvioi tai ennustaa tuotantomäärät itse.

Jos ulkoiset, markkinoihin liittyvät tekijät vaikuttavat myyntiin, se heijastuu tilastojen valossa tuottavuuteen, vaikka työntekijät eivät olisi tehneet vähemmän työtä. Vaikka työntekijät tekisivät kovemmin työtä, myynti ulkomaille ei silti välttämättä kasva. Lisäksi ennen muuta palvelualoilla (yritystasolla) on hyvin vaikeaa sanoa, mitä tuottavuus sisältää ja miten sitä voisi kehittää.

On tärkeä huomioida, että palvelualan tai julkisen alan työn tuottavuus ei koskaan voi olla vientiteollisuuden tasolla, koska kyseessä on ihmisten tekemä työ, pääomatyön sijaan.

Koska työn tuottavuus on suhdeluku, on äärimmäisen tärkeää tarkastella mistä tuottavuuden kehityksen suunta johtuu. Sektorikohtaiset tarkastelut auttavat paljon. Niiden kautta voi myös paremmin päätellä, mistä yhteenlaskettujen yksikkötyökustannusten laskussa tai nousussa on kyse.

Yksikkötyökustannukset voivat muuttua sen vuoksi, että suhde työinintensiivisten (esim. rakennusala ja kaupan ala) ja pääomaintensiivisten (esim. paperiteollisuus) alojen välillä muuttuu. Esimerkiksi Suomessa teollisuuden yksikkötyökustannukset laskivat ennen eurokriisin alkua, koska teollisuuden tuotannon arvo nousi. Kriisin alkaessa pääomaintensiivisen paperiteollisuuden tuotanto romahti, minkä seurauksena yksikkötyökustannukset nousivat. Jos tuotanto olisi romahtanut rakennusalan kaltaisella työintensiivisellä alalla kuten Irlannissa tapahtui, Suomen kokonaiskuva olisi näyttänyt erilaiselta: rakennusalan romahdus olisi näkynyt positiivisena kehityksenä yksikkötyökustannuksissa. Pelkkien aggregaattitilastojen perusteella ei siis voi tietää mistä yksikkötyökustannusten kehitys johtuu.

Koska valtaosa vientiteollisuudesta on hyvin pääomaintensiivistä, voi pohtia onko työ-intensiivisten ei-vientialojen palkankorotusten kytkeminen vientialojen tilanteeseen hyvä idea.

Yllä mainitut syyt helposti vääristävät ymmärrystä eri alojen kilpailykyvystä. Vientialoilla tilastot yksikkötyökustannuksista ja työn tuottavuudesta eivät pelkästään kerro siitä, kuinka kallista työvoima on. Näillä tilastoilla myös luodaan kuvaa, että heikko vienti on Suomen työn hinnan syy, vaikka syy voi olla markkinoiden heikkous tai väärä vientituote.

On myös tärkeä huomioida, että palvelualan tai julkisen alan työn tuottavuus ei koskaan voi olla vientiteollisuuden tasolla, koska kyseessä on ihmisten tekemä työ, pääomatyön sijaan.

Lisäksi yksikkötyökustannuksiin ja työn tuottavuuteen keskittyminen sivuuttaa kokonaan laatutekijät, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin hinta ja palvelualoilla kenties hintaa tärkeämpiäkin. Ei myöskään saa unohtaa, että palvelualat työllistävät kaiken kaikkiaan enemmän ihmisiä sekä reilusti enemmän naisia kuin vientiteollisuus, jossa työllisyys yhä vähenee.

Nämä tekijät huomioiden on erittäin vaikeaa nähdä, miten vientivetoinen Suomen malli edistäisi miesten ja naisten palkkatasa-arvoa.

Paul Jonker-Hoffrén on sosiologian tohtori (VTT, Turun yliopisto) ja M.A. European Public Administration and Public Policy (Twenten yliopisto, Alankomaat). Hänen väitöskirjansa käsitteli Paperiliiton edustavuutta ja hänen tutkimusintresseihinsä kuuluu työn sosiologia, itsensä työllistäminen, epistemologia ja työmarkkinasuhteiden tutkimus.

Lähteet:

Knibbe, M. (2015), A critique of Nominal and Real macro Unit Labour Costs as an indicator of competitiveness, World Economics Association Newsletter 5(3):5-7, June 2015.
Sauramo, P. (2015), Kuinka huono Suomen hintakilpailukyky oikein on?, Talous & Yhteiskunta, 2/2015, Helsinki: Palkansaajien tukimuslaitos.

Lue myös:

Paikallisen sopimisen vaietut vaikutukset

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *