Palkkaeriarvoisuus on juurtunut sopimusjärjestelmäämme

Share Button

Vallitseva tapa esittää sukupuolten palkkatasa-arvo alisteisena tavoitteena suhteessa vientisektorin kilpailukykyyn legitimoi palkkaeriarvoisuutta. Jos vientiteollisuus jatkossa sanelee raamit palkankorotuksille, ei naisenemmistöinen julkinen sektori tule koskaan kuromaan kiinni palkkaeroa.

Paula Koskinen Sandberg, FT

paula

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomalaisen työmarkkinan vahva piirre on sukupuolen mukainen eriytyminen eri aloille ja tehtäviin eli sukupuolten segregaatio. Kärjistetysti, naiset ja miehet työskentelevät omilla sektoreillaan ja omissa ammateissaan. Miehille tyypillistä on sijoittua yksityisen sektorin tehtäviin, kuten vientiteollisuuteen tai rakennusalalle. Naiset työskentelevät tyypillisemmin yksityisellä palvelusektorilla tai julkisella sektorilla hoivan, koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tehtävissä. Esimerkiksi 422 000 henkilön työnantajan kuntasektorin henkilöstöstä 80 prosenttia on naisia.

Palkoista puhuttaessa kilpailukyvyn edistäminen esitetään prioriteettina, jolle esimerkiksi sukupuolten tasa-arvo tavoitteena on alisteinen. Samalla tämä puhetapa oikeuttaa eriarvoisuutta.

Taloustieteen valtavirtanäkemyksen mukaan palkat määräytyvät ensisijaisesti markkinoilla ja perustuvat inhimilliseen pääomaan ja tuottavuuteen. Tällöin sukupuolten segregaatio työelämässä ymmärretään palkkaeroja selittävänä tekijänä. Ekonomisteille perinteinen tapa argumentoida esittää vallitsevan työmarkkinan sukupuolistuneen rakenteen yksilönvalinnan kysymyksenä. Palkoista puhuttaessa kilpailukyvyn edistäminen esitetään prioriteettina, jolle esimerkiksi sukupuolten tasa-arvo tavoitteena on alisteinen. Samalla tämä puhetapa oikeuttaa eriarvoisuutta.

Sosiologisesta näkökulmasta palkat voidaan käsitteellistää myös sosiaalisena käytänteenä, jolloin palkkojen muodostumisella on pitkä yhteiskunnallinen historia. Tällöin palkkojen ymmärretään perustuvan jaettuihin ymmärryksiin tehtävän ja sitä hoitavan henkilön ”oikeasta paikasta” tehtävien hierarkiassa. Nämä käytänteet tuottavat ja uusintavat käsitystämme sosiaalisista jaoista, kuten sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta ja etnisyydestä. Myös jako miesenemmistöiseen yksityiseen sektoriin ja naisenemmistöiseen julkiseen sektoriin on yksi työn arvoa määrittävä tekijä. Kun palkat nähdään sosiaalisena käytänteenä, voidaan katsoa, että kulttuurisesti jaetut ymmärrykset työn ja sen tekijän suhteellisesta arvosta ovat löytäneet tiensä myös työehtosopimusjärjestelmään. Järjestelmä tuo eroille legitimiteettiä silloinkin, kun se on ansaitsematonta. Olen kutsunut tätä naisten työn juurtuneeksi aliarvostukseksi.

Palkkojen ja tehtävien vaativuuksien oikeudenmukaisuutta työehtosopimusten sisällä tai välillä ei ole varmistettu millään tapaa.

Palkkaeriarvoisuus muodostuu sekä sektoreiden ja toimialojen välillä että niiden sisällä. Kuntasektori on tästä hyvä esimerkki. Kunnallisen teknisen henkilöstön virka- ja työehtosopimuksen (TS) piirissä valtaosa työntekijöistä on miehiä. Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) piirissä työskentelevistä 90 prosenttia on naisia. Kuntasektorilla työskentelee myös esimerkiksi korkeapalkkainen lääkärien ammattiryhmä, jolla on oma työehtosopimuksensa (LS). Valtaosa naisten tekemästä aliarvostetusta ja alipalkatusta hoivatyöstä tehdään KVTES:in piirissä. Sieltä löytyvät esimerkiksi päiväkotien henkilöstö ja sairaanhoitajat. Väitän, että suomalaisen työmarkkinan palkkaeriarvoisuuden kova ydin löytyy täältä.

Kuntasektori soveltaa viittä eri päätyöehtosopimusta eri työntekijäryhmiin. Näin eri alojen palkat tulevat neuvotelluiksi ja määritellyiksi eri prosesseissa eri toimijoiden välillä. Eri tehtävien ja eri työehtosopimusten palkkatasot vaihtelevat huomattavasti ilman vakuuttavaa perustelua maksetuille palkoille. Palkkojen ja tehtävien vaativuuksien oikeudenmukaisuutta työehtosopimusten sisällä tai välillä ei ole varmistettu millään tapaa. Yksittäinen kunta on kuitenkin yksi työnantaja, joka on lain mukaan velvollinen kohtelemaan työntekijöitään syrjimättömästi.

Mikäli vientiteollisuus jatkossa sanelee puitteet palkankorotuksille, ei naisenemmistöinen julkinen sektori tule koskaan kuromaan kiinni palkkaeroa.

Kuntasektorin sisäisen dynamiikan lisäksi palkkaeriarvoisuus muodostuu julkisen sektorin ja yksityisen sektorin välillä. Viime aikoina on puhuttu paljon niin sanotusta Suomen mallista, jossa palkat määrittyisivät vientiteollisuusvetoisesta. Mallin vaikutuksista sukupuolten palkkaeroon ollaan huolissaan, ja syystä. Suomen mallin keskeisin vaikutus tullee olemaan se, että se ylläpitää edellä kuvattua rakenteellista palkkaeriarvoisuutta. Mikäli vientiteollisuus jatkossa sanelee puitteet palkankorotuksille, ei naisenemmistöinen julkinen sektori tule koskaan kuromaan kiinni palkkaeroa. Tällöin suomalainen sopimusjärjestelmä aktiivisesti myötävaikuttaa naisten työn alihinnoitteluun ja toimialojen välisten palkkasuhteiden jäädyttämiseen.

 

Paula Koskinen Sandberg työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa sukupuolta, valtaa ja korporatismia tutkivassa GePoCo-projektissa. Hän väitteli 2016 Hankenilta aiheella The Politics of Gender Pay Equity: Policy Mechanisms, Institutionalised Undervaluation, and Non-decision Making. Väitöskirjaan voi tutustua täällä.

 

Lähteet:

Austen, S. and Jefferson, T. (2015) Economic analysis, ideology and the public sphere: insights from Australia’s equal remuneration hearings. Cambridge Journal of Economics, Vol. 39, No. 2, pp. 405–419.

Figart, D.M., Mutari, E., and Power, M. (2002) Living Wages, Equal Wages. Gender and Labor Market Policies in the United States. Routlegde, London and New York.

Grimshaw D. and Rubery J. (2007): Undervaluing women’s work. Working Paper Series No. 53 European Work and Employment Research Centre University of Manchester, Manchester.

Lue myös:

Työmarkkinoiden Suomen malli ja sukupuolten tasa-arvo

Share Button

Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *