Julkisten palveluiden tehostaminen, hierarkiat ja tasa-arvo

Share Button

Jos julkisia palveluja halutaan kehittää sosiaalisina investointeina, on välttämätöntä luottaa työntekijöiden ymmärrykseen palveluiden kehittämisestä. Ekonomistinen tehostaminen aiheuttaa usein päinvastaisia tuloksia.

Teppo Eskelinen

Hyvinvointivaltion heikennyksiä on selitetty markkinoiden avaamisella ja julkisen sektorin supistumisella. Tosiasiassa julkisen sektorin palveluissa on käynnissä muodonmuutos kohti markkinalähtöisiä organisointitapoja ja taloudellisen arvokäsityksen piirteitä. Tätä ekonomistista myllerrystä kutsutaan usein yksinkertaisesti tehostamiseksi. Tällaisessa organisoitumisessa pyritään luomaan keinotekoisia markkinoita muistuttavia järjestelmiä, jossa irroitetaan ”tukitoimintoja” ulkoistetuiksi ja kilpailutetuiksi palveluiksi sekä luodaan ulkoisia mittareita.

Periaatteessa on aina hyvä asia saada sama asia aikaan pienemmillä panoksilla ja välttää näin tuhlausta. ”Tuottavuuden” ja ”tehokkuuden” kaltaiset käsitteet vaikuttavat täysin teknisiltä ja neutraaleilta: niillä on hyvin selkeä merkitys, joka liittyy panosten ja tuotosten vertailuun. Ajatus on erityisen houkutteleva, kun puhe on ”yhteisistä rahoista”. Tehostamiselle ei löydy suuremmin poliittista vastustusta myöskään siksi, ettei se näyttäydy eksplisiittisesti poliittisena: päällisin puolin kyse on jonkinlaisesta hallinnollisesti tarkoituksenmukaisten teknisten uudistusten sarjasta. Tehostaminen ei ole todellisuudessa täysin harmitonta. Tehostamisen myötä syntyy myös uusia hierarkioita ja toimintojen arvottaminen markkinakäsitteillä kuten tuotoksina ja resursseina yleistyy. Hyvinvointivaltion palvelut säilyvät, mutta tuotteistamaton tila ohenee.

Tehostaminen ekonomistisessa mielessä on eri asia kuin pitkän aikavälin vaikuttavuuden tavoittelu. Julkiset palvelut ovat ennen kaikkea sosiaalisia investointeja: palvelun laatu vaikuttaa palvelun tarpeeseen tulevaisuudessa.

Tehostaminen ekonomistisessa mielessä on eri asia kuin pitkän aikavälin vaikuttavuuden tavoittelu. Julkiset palvelut ovat ennen kaikkea sosiaalisia investointeja: palvelun laatu vaikuttaa palvelun tarpeeseen tulevaisuudessa. Ennaltaehkäisevät palvelut vaikuttavat tulevaisuudessa esimerkiksi vankien tai sairauksien määrään, jotka molemmat tuottavat yhteiskunnallisia kustannuksia. Palvelujen investointiluonne ei kuitenkaan rajoitu ennaltaehkäisyyn, vaan esimerkiksi laadukas varhaiskasvatus on loistava sosiaalinen investointi. Palveluiden mekaaninen tehostaminen johtaa herkästi käänteiseen investointilogiikkaan. Toisin sanoen se hankaloittaa sellaista vaikuttavuuden lisäämistä, joka vähentää palvelujen tarvetta tulevaisuudessa.

Ongelmana on, ettei mikä tahansa julkisten palveluiden (lisä)rahoitus automaattisesti merkitse hyvää sosiaalista investointia. Arviointi on vaikeaa. Muun muassa sosiaalisten investointien vaikutukset ovat epäsuoria ja realisoituvat vasta ajan myötä. Uskottavin keino tällaisen todellisen vaikuttavuuden tavoitteluun on luopua tiukoista ulkoisista tehokkuuskriteereistä. Toimintojen kehittämistä koskevaa harkintavaltaa tulisi antaa näiden palveluiden parissa työskenteleville ammattilaisille.  Resurssiksi pelkistämisen vastakohta on juuri tila kehittää omaa ammattilaisuuttaan ja rooliaan harkintansa ja kokemuksensa pohjalta.

Olennainen kysymys onkin, miten sellaiset ammattikunnat, joilla ei ole vastaavaa kovaa edunvalvontaa, pystyvät puolustautumaan ammatillista tilaa kaventavalta ekonomistiselta tehostamiselta.

Kun tehostamista tutkitaan julkisten palveluiden työntekijöiden näkökulmasta, selvinä vastakohtina näyttäytyvät tehostaminen ja professionalismi. Tehostamisessa toimintoja pyritään osittamaan ja kilpailuttamaan, standardisoimaan ja mittaamaan. Professionalismin määritelmä lähtee tämän vastakohdasta: ”toimintoja hallitsee ammattikunta itse markkinoiden tai hierarkian sijaan”. Monien vaikutusvaltaisten ammattikuntien, kuten vaikkapa lääkäreiden tai juristien, professionalismi on laajasti tunnustettua. Tällaisten ammattilaisten pakottaminen ekonomistisen tehostamis-sapluunan muottiin ymmärrettäisiin loukkaavaksi.

Olennainen kysymys onkin, miten sellaiset ammattikunnat, joilla ei ole vastaavaa kovaa edunvalvontaa, pystyvät puolustautumaan ammatillista tilaa kaventavalta ekonomistiselta tehostamiselta. Ammattilaisuutta ja ymmärrystä oman toimintansa kehittämisestä on kaikkien julkisten palveluiden parissa – kuten koulunkäyntiavustajilla, suurtalouskeittiöiden työntekijöillä tai lastenhoitajilla.

Hyvinvointipalveluiden työntekijöiden suuri enemmistö elää tunnustetun professionalismin rajamailla. Toiset ovat suojatumpia tehostamiselta ja nauttivat tunnustetummasta ammattilaisuudesta kuin toiset. On tärkeää kysyä, miten tämä valikoituminen tapahtuu. Koska kyse on myös perinteisesti hyvin sukupuolittuneista ammatillisuuksista, tehostamiseen liittyvää hierarkioiden rakentamista, arvottamiskriteereiden muuttumista ja ammattilaisuuden kaventamista on ehdottoman tarpeellista tutkia myös tasa-arvokysymyksenä.

Teppo Eskelinen (dos., YTT) toimii tutkijana yhteiskuntapolitiikka-oppiaineessa Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Tehostamistalous –kirjassa julkaistuun artikkeliin.

Lue myös:

Yhtiöittäminen ajaa kuntien työntekijät markkinoille

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *