Tyytymättömyyden suunnat

Share Button

Globalisoitunut kapitalismi on vienyt edellytyksiä yhteiskunnan käsittämiseltä. Kokemukset eri aloilla ja erilaisissa työtehtävissä ovat ristiriitaisia ja sukupuolittuneita, kuten työelämän ja työmarkkinoiden rakenteetkin ovat.

Professori Pauli Kettunen (VTT)

Nostalgia on väkevä voima käsillä olevien muutosten, ongelmien ja ratkaisujen määrittelyssä. ”Hyvinvointivaltion kultakausi” kuuluu nostalgiseen muutoskuvaan, johon Heikki Hiilamo suhteuttaa globalisaation häviäjien kokemukset. Kuvaa raaputtamalla paljastuu muutos, jossa ei ole kyse tyytyväisyyden vaihtumisesta tyytymättömyydeksi vaan tyytymättömyyden poliittisten muotojen ja merkitysten muutoksesta.

”Hyvinvointivaltion kultakausi” oli rakennemuutoksen, ristiriitojen ja tyytymättömyyden aikaa. Yksilöinä ja ryhminä ihmiset syyttivät yhteiskuntaa vaikeuksistaan ja odottivat siltä tukea. Poliittinen toiminta avasi kanavia suunnata syytökset ja odotukset yhteiskunnallisia rakenteita koskeviksi muutosvaatimuksiksi. Heikomman suojelu syveni yksilön vajavuuksien käsittelystä alistavia rakenteita tasoittavaksi julkiseksi ja kollektiiviseksi sääntelyksi. Se loi palkkatyön yhteiskuntaa, jossa heikomman suojelun ja tasa-arvoisen kansalaisuuden periaatteet yhdistyivät mittapuuksi olevien olojen arvostelulle. Sukupuolten tasa-arvon vaatimus tuli tärkeäksi. Yksilön valinnanmahdollisuuksia, toimintakykyä ja tyytymättömyyden ilmaisemisen keinoja lisättiin. Sosiaalinen tasoitus, talouskasvu ja laajeneva demokratia tukivat toisiaan.

Globalisoitunut kapitalismi on vienyt edellytyksiä yhteiskunnan käsittämiseltä tällä hyvinvointivaltiota pohjustaneella tavalla. Kilpailukykyvaltion huolena on, miten tarjota kilpailukykyinen toimintaympäristö globaalisti liikkuville talouden toimijoille. Globalisaatio näyttäytyy ulkoisen ympäristön luonnonvoimaisina vaatimuksina, joista koituu, se myönnetään, luovaa tuhoa – työpaikkojen menetyksiä ja yhteisöjen kuihtumista.

Toisessakin suunnassa menestyksen ja häviön selitys siirtyy yhteiskunnan ulkopuolelle, nimittäin yksilön ominaisuuksiin. Kansallisen kilpailukyvyn vaalijat arvostavat riskien jakamista, inhimillisen pääoman kehittämistä ja sosiaalisia investointeja. He tunnustavat, että heikommat tarvitsevat tukea. Heikommuus liitetään kuitenkin yksilön kilpailukykyyn sen sijaan, että sitä katsottaisiin yhteiskunnallisten suhteiden osapuolten rakenteellisena epätasa-arvona.

Yksilöllisen kilpailukyvyn vaatimukset viedään syvälle henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Meiltä edellytetään sitoutumista ja joustamista, elämisen ulkoisten ehtojen sisäistämistä ja oman toiminnan arviointia toisten näkökulmista, pitkäjänteistä suunnitelmallisuutta ja yllätyksellistä innovatiivisuutta, joukkuepeliä ja yksilösuoritusta, lämmintä yhteisöllisyyttä ja kylmää kilpailua. Kaikki tämä olisi kyettävä tuotteistamaan portfoliossa.

Kilpailu tuottaa voittajia, häviäjiä ja niitä, jotka eivät pysty edes osallistumaan. Lupaus eteenpäin pääsemisestä voi osoittautua pettäväksi, ja ”yksinyrittäjä” kohtaa alistusta ja riippuvuutta vastoin yrittäjänvapauden ideaalia. Kokemukset vaihtelevat eri aloilla ja erilaisissa työtehtävissä. Ne ovat ristiriitaisia ja sukupuolittuneita, kuten työelämän ja työmarkkinoiden rakenteetkin ovat.

Naisvaltaisten palvelualojen työntekijät kohtaavat kilpailukyky-yhteiskunnan pakot uusina, joustavina työn teettämisen tapoina sekä hallituksen leikkauspolitiikkana. Vastarinnalle on konkreettisia kohteita ja kysymyksiä: kenen ehdoilla joustetaan, miten suhteutetaan työtä ja muuta elämistä, miksi työ on yhteiskunnallisesti tarpeellista. Tällainen agendaa muuttava – ja ay-liikkeen metalli- ja paperimieskuvaa murtava – tyytymättömyys on näkynyt mielenosoituksissa leikkauksia ja pakkolakeja vastaan sekä uuden ay-keskusjärjestön hankkeessa.

Palkkaratkaisuissa vientiteollisuuden edut ovat perinteisesti olleet etualalla, ja tämä institutionalisoidaan nyt ”Suomen malliksi” Ruotsia jäljitellen. Tueksi on luotu uhkakuva julkistaloutta velkaannuttavasta Sari Sairaanhoitajasta. Työmarkkinoita koordinoidaan entistä selvemmin globaalin toimintaympäristökilpailun säännöillä. Inhimillistä ahdistusta koituu sekä tappioista että tuloskunnon kohottamisesta. Sen kokevat välittömimmin ne, jotka kohtaavat globalisaation työpaikkojen maastamuuttona tai ylivoimaisina uuteen sopeutumisen vaatimuksina. Kokemukset pohjustavat muukalaisvihamielisyyttä, kuten Hiilamo esittää. On kuitenkin vältettävä palauttamasta tätä suoraan taloudellisiin intresseihin.

Tyytymättömyyden politisoituminen muukalaispelkoiseksi populismiksi on prosessi, jonka kehykset tulevat hyvinvointivaltion ja kilpailukykyvaltion agendojen nationalistisesta rajoittuneisuudesta. Protestin suuntaaminen globaalin kapitalismin ylirajaisiin mekanismeihin ja ylikansallisen solidaarisuuden rakentaminen on vaikeata. Tyydyttävältä ei kuitenkaan tunnu koettujen kolhujen ja uhkien selittäminen globalisaation luonnonvoimaisuudella ja oman yksilöllisen kilpailukyvyn puutteellisuudella. Ahdistuksen aiheuttajaa haetaan kansatoimijaa heikentävistä muukalaisista ja kansaa pettävistä poliitikoista.

Useiden samanaikaisten muutosten kokemukset sulautuvat yhdeksi suureksi uhkakuvaksi. Siinä yhdistyvät maasta muuttavina työpaikkoina ja maahan muuttavina ulkomaalaisina näkyvä globalisaatio sekä suomalaisten elämää rajoittava, varojamme nielevä ja kriisejään tartuttava Euroopan unioni. On helpompi etsiä syyllisiä kuin syitä. Uhkakuvaa pohjustavissa muutoksissa kansallisen politiikan tosiasialliset vaikutusmahdollisuudet ovat pienet. Tämä seikka kääntyy todisteeksi poliitikkojen osallisuudesta samaan pahaan muutokseen. Maahanmuuttajat eivät ole olleet syynä toimeentulon heikentymiseen taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla eivätkä muuallakaan, mutta paha muutos henkilöityy heihin.

Uhkakuva saa voimaa ”hyvinvointivaltion kultakauden” nostalgiasta. Sen kyseenalaistamiseen voi saada voimaa havainnosta, että kultakausi oli tyytymättömyyden suuntaamista rakenteellisen epätasa-arvon tunnistamisen ja tasoittamisen vaatimuksiksi, joskin vielä kansallisen yhteiskunnan rajoissa.

Pauli Kettunen (VTT) on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.

Lue myös:

Eikö naisia ahdista?

Share Button

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *