Malttinationalismille sosiaalipolitiikka on rasite

Share Button

Kasvava teollisuus ja palvelusektori tarjosivat naisille 1970-luvulla työtä. Naiset myivät työnsä ja ideansa halvalla. Kotityö jäi naisille ja näkymättömäksi. Tällä hetkellä sotesektorilla saattaa työskennellä pettyneitä ja vihaisia naisia.

Professori Eeva Jokinen (YTT)

Heikki Hiilamon essee (HS 14.2.2016) taustoittaa nykyilmapiiriä kertomuksella suomalaisen hyvinvointivaltion kultaisista vuosista ja niiden hiipumisesta. Tarinan pääjuoni on, että ”duunarimies on ajettu todella ahtaalle”. Kultakauden yhtenäiskulttuurin tyytyväistön sijalla on ahdistettu keskiluokka ja alistettu köyhälistö, ja näihin ryhmiin kuuluu ”paljon pettyneitä ja vihaisia miehiä”.

Hiilamon mukaan kehitys on rakentunut aika tavalla sosiaalipolitiikan varaan. Oppi ei kuitenkaan tehoa tilanteessa, jossa talouskasvua ei ole tiedossa ja ”globalisaatio vie teollisuuden työpaikat halvempiin maihin”.

Tämän tarinan olen itsekin oppinut. Sitä voi värittää lisää.

Naisten hyvinvointivaltio -kirjassa kuvataan, miten naiset rakensivat hyvinvointivaltiota ja raivasivat tilaa naistoimijuudelle. Se tapahtui siten, että naiset astuivat julkiseen elämään, kuten sanottiin. He menivät palkkatöihin ja politiikkaan; he rakensivat koulutusjärjestelmää, jossa rakennettiin naisprofessioita erityisesti hoiva-alalle. He kouluttautuivat ja kouluttivat.

Varsinkin 1970-luvulla naisilla oli hyvät neuvotteluasemat, sillä kasvava teollisuus ja palvelusektori tarvitsivat edullista työvoimaa ja ammattiyhdistysliike jäseniä. Neuvotteluissa tehtiin kolme kompromissia. Ensinnäkin niin sanotut naisten ammatit ovat miltei laidastaan alisteisia niin sanotuille miesten ammateille. Toiseksi naiset myivät ideansa ja työnsä halvalla. Kolmanneksi heille jäi suurin vastuu kotityöstä. Ei edes pohjoismainen sosiaalisesti ankkuroitunut kapitalismi tullut toimeen ilman naisten tekemää, usein näkymätöntä työtä.

Hyvinvointivaltion rakennusprojekti on ollut nationalistinen ryhtymys, joskin vaihtelevin järkeilyin. Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -ohjelmassa sosiaalisilla tulonsiirroilla oli talouden kasvua ja erityisesti sisämarkkinoita tukeva rooli. Kekkosen Onko maallamme malttia vaurastua -kirjassa (1952) kansakunta taas pelastuu vientiteollisuuden avulla. Malttia vaaditaan kansalta, jotta se ei vaarantaisi vientiteollisuutta vaatimalla liikaa etuisuuksia ja sosiaaliturvaa. Tässä puheessa sosiaalipolitiikasta tulee kasvun este tai vaihtoehto.

Tällä hetkellä on vallalla jälkimmäistä järkeilyä kaiuttava malttinationalismi, joka näkee sosiaalipolitiikan rasitteena, ei kasvua tukevana. Joskus sote-sektorin työntekijätkin nähdään rasitteena. Niinpä siellä voi olla ”paljon pettyneitä ja vihaisia” naisia. Mutta siellä voi olla myös radikaalia ajattelua, joka alkaa avata palkan, työn ja sosiaaliturvan luutunutta ykseyttä.

Eeva Jokinen (YTT) työskentelee yhteiskuntapolitiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa.

Lue myös:

Tarinoita globalisaatiopelistä

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *