Tutkija Milja Saari: Tapaus Sari Sairaanhoitaja

Share Button

Palkkatasa-arvotutkija Milja Saari kiinnostui Sari Sairaanhoitajasta, josta tuli näkyvä hahmo vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Tuolloin Kokoomus lupasi julkisen sektorin koulutetuille naisille – muun muassa hoitajille ja opettajille – muita suuremmat palkankorotukset. Tehy sai neuvoteltua itselleen palkkaratkaisun, mutta mitä jäi käteen? Kaventuivatko sukupuolten palkkaerot, nousivatko palkat?

 

kuoppa_150_rgb_reuna

Kuva: Emmi Nieminen

Mikä Sari Sairaanhoitajassa kiinnostaa?

Hänessä yhdistyy monta mielenkiintoista ulottuvuutta historiallisesta perustasta lähtien. Sairaanhoitajanaiseen on liitetty vahvasti kutsumus, jotkut puhuvat jopa hoivavietistä. Sitten sairaanhoitajan ammatti muuttui porvarisperheiden tyttärien kutsumuksesta palkkatyöksi, jolla on oma edunvalvontansa.

Vuoden 2007 tapahtumissa yhdistyi mielenkiintoisella tavalla tasa-arvopolitiikka ja työmarkkinapolitiikka. Halusin tarkastella tapahtunutta nimenomaan näistä näkökulmista. Halusin selvittää, muuttuiko järjestelmä sen jälkeen kun Tehy sai neuvoteltua itselleen palkkaratkaisun.

Miksi Sari Sairaanhoitajasta tuli niin iso ilmiö?

Kyseessä on iso kuntasektori, jonka työntekijöistä 80 prosenttia on naisia. Tilanne eskaloitui vuonna 2007, mutta sairaanhoitajat olivat aloittaneet lobbaustyön jo hyvissä ajoin – pari vuotta ennen. Taustalla oli se, että Tehyn oli pakko toimia. Järjestöstä oli eronnut paljon jäseniä, jotka olivat kypsiä edunvalvonnan tehottomuuteen. Suomella meni kovaa. Oli rahaa. Mutta ei sairaanhoitajille. Keskeisiä argumentteja oli se, että kansainvälisissä vertailuissa Suomen hoitajilla on matalat palkat ja että Tehyllä ja Superilla on työvoimapula.

Järjestö lobbasi tavoitteensa STTK:lle ja sitten kolmikantapöytään. Vuonna 2007 koitti historiallinen momentum. Silloin nimitettiin uusi hallitus ja uusi työmarkkinaneuvottelukierros alkoi. Taistelun alussa puhuttiin laajemmasta palkkatasa-arvon edistämisestä.

Valtiohan pystyy suoraan vaikuttamaan palkkoihin budjettipäätösten kautta, mutta keinoa ei oltu aiemmin käytetty. Kun tämä mahdollisuus hyödynnettiin, syntyi hillitön hässäkkä.

Mitä hässäkästä jäi käteen?

Tehy pysyi tiukkana, mutta lopputulema ei ollut maita mullistava. Se mikä ei välittynyt suurelle yleisölle oli Tehyn ajama oma työehtosopimus, jossa otettaisiin huomioon sairaanhoitajien erityistarpeet. Työnantaja tietenkin vastusti, koska työnantaja haluaisi eroon erillisistä sopimuksista.

Kuntatyönantajat korosti, että kyseessä ei ole sopimus vaan Tehy-pöytäkirja. Se oli pikkuruinen ja vaikutukset olivat nekin pikkuruisia, mutta suuren taistelun tulos ja oman työehtosopimuksen siemen. Lopulta työnantajilla oli käsisään kaksi sovellettavaa sopimusta riippuen siitä, oliko työntekijä Tehyn jäsen vai ei. Tämä aiheutti hirveän hässäkän myös työpaikkojen tasolla.

Kun Jaana Laitinen-Pesola siirtyi pois Tehyn johdosta, järjestö palasi takaisin yhteiseen sopimukseen Superin kanssa. Kova ja pitkä taistelu oman sopimuksen puolesta valui siis hukkaan.

Mutta nousivatko palkat?

Lopputulos ei vaikuttanut sukupuolten välisiin palkkaeroihin. Kun tarkastelee sukupuolten palkkaeroa 2007 vuodesta vuoteen 2014, ei ole tapahtunut mitään kosmeettista kummempaa. Eikä olisi voinut tapahtuakaan sillä kävi niin, että muut alat seurasivat perässä. Kuoppakorotus hävisi.

Vastaus kysymykseen nousivatko palkat, riippuu siitä, keneltä kysytään ja miten lasketaan. Median uutisoinneissa puhutaan aina vain yleisesti hoitajien palkoista. Niihin lasketaan usein lisät mukaan, mikä on väärin. Lisät ovat korvausta siitä, että tehdään töitä epäinhimillisinä kellonaikoina ja silloin kun muut istuvat joulupöydässä. On vaikea sanoa, nousivatko hoitoalan palkat kaikilla, mutta osalla hoitajista kyllä. Korkeammalla hierarkiassa olevat ylihoitajat hyötyivät, koska Tehy ajoi prosentuaalisia korotuksia – Super eurokorotuksia. Jos katsotaan tehyläisten lastenhoitajien palkkoja niin ne eivät ole kehittyneet edes samassa suhteessa kuin muilla palkansaajilla. Perushoitajilla hitusen paremmin.

Vuoden 2013 tilastojen mukaan perushoitajan palkka on noin 2000, sairaanhoitajan 2400, ylihoitajan 4000 ja lääkärin 6500 euroa. Esimiehen ja korkeasti koulutettujen palkan kuuluukin olla suurempi, mutta voidaan kysyä ovatko erot kohtuullisia siihen nähden, miten raskasta ja vaativaa on työ myös sairaalahierarkian alemmilla tasoilla. Vuoden 2007 palkkataistelun seurauksena sukupuolten palkkaeron pienentämisen sijasta kasvatettiin naisten keskinäisiä palkkaeroja. Se mietityttää, että onko tämä tasa-arvon edistymistä ja jos on, niin kenen naisten tasa-arvon?

Seuraavaksi eteen tulevat etniset kysymykset. Hoitoapulaisiksi halutaan pikakouluttaa maahanmuuttajia. Syntyy uusi hierarkian alin luokka. Vastuuta valuu myös esimerkiksi lääkäreiltä sairaanhoitajille. Työn vastuun ja vaativuuden myötä palkka ei nouse.

Miksi tulokset jäivät niin laihoiksi?

Olen Johanna Kantolan kanssa kuvannut asiaa kuminauhametaforalla. Kolmikanta toimii siten, että vaikka vannotaan, että ei koskaan enää tupoa, taloudellisessa ahdingossa tulee kuitenkin raamisopimusta ja kilpailukykysopimusta. Keskitettyjä ratkaisuja tehdään, mutta eri nimellä. Ero ei ole kauhean suuri, vaikka johtava puolue vaihtuu. Kuminauha venyy poliittisten voimasuhteiden mukaan. Voidaan saada tasa-arvopoliittisia toimenpiteitä mukaan, mutta ajan kanssa palataan samaan.

Kolmikantasopiminen perustuu konsensukseen. Konsensus toteutetaan uudelleen ja uudelleen. Ero tulee siinä, mitä tulee neuvoteltavaksi, mistä käydään kauppaa ja mitkä ovat ydinkysymykset. Tasa-arvo ja sukupuoli eivät ole ole politiikan ytimessä. Lehtikuvista nähdään, ketkä siellä aina istuvat krakat kaulassa. Neuvotteluissa haetaan pienintä yhteistä nimittäjää, toistellaan että ollaan katastrofin partaalla. Että ei ole varaa. Tasa-arvoon ei ole varaa, ei ole ollut eikä tule koskaan olemaan, jos argumentaatio pysyy samana.

Suomea verrataan usein Ruotsiin. Miltä näyttää tästä näkökulmasta?

Ruotsissa on aivan eri mekanismit. Siellä myös puhutaan sukupuolittuneesta vallasta suoraan ja avoimesti. Sitä problematisoidaan. Se on pään sisällä ja tasa-arvotyö on myös ihan eri tasolla resursoitua kuin meillä. Tasa-arvon toteuttamiseen on enemmän instituutioita.

Suomessa sukupuoli ja tasa-arvokysymykset eivät ole poliittisen päätöksenteon eikä työmarkkinoiden keskiössä. Kysymys kuuluu, että miten kauan voidaan ratsastaa vuoden 1906 äänioikeudella. Suomalaista tasa-arvopolitiikkaa leimaa symbolisuus ja irrallisuus. Tasa-arvo on irrallaan poliittisesta kontekstista.

Voiko tällaisella talouspolitiikalla edistää tasa-arvoa ja kenen tasa-arvoa edistetään? Yrittäjänaisten? Uranaisten? Kotiäitien?

Suomessa pitäisi sisäistää se, että palkkatasa-arvo on paitsi neuvottelukysymys myös oikeuskysymys. Syrjimättömyys kuuluu perusoikeuksiin ja ihmisoikeuksiin. Hallituksen vastuulla on, että noudatetaan kansainvälisiä sopimuksia – myös oikeutta syrjimättömään palkkaukseen

Millainen yleinen asenneilmasto Suomessa mielestäsi on?

Feministisessä teoriassa puhutaan takaiskusta. Nyt se on päällä ja vahvasti. Suomessa on nationalistinen, naisvihamielinen ja rasistinen ilmapiiri. Lopputuloksena on symbolista ja irrallista, jatkuvasti kiistettyä ja kyseenalaistettua tasa-arvoa. Aikaan liittyy myös miesten tasa-arvoaktivismin nousu joka haastaa koko ajatuksen naisten miehiä pienemmästä eurosta..

Mutta kentän painetta voi vielä syntyä. Naisissa on voimaa ja heidän järjestäytymisasteensa on korkea. Näen mahdollisuuden. Ihmisten toiminnalla on aina muutettu järjestelmää. Tehty jopa vallankumouksia. Toimettomuuteen ei kannata jäädä.

Mitä Sari Sairaanhoitajalle nyt kuuluu?

Sairaanhoitajat ovat aktivoituneet tykönänsä. Facebookissa on ryhmä Sairaanhoitajat pois palkkakuopasta ja vaatimus on 3000 euron palkka. He ovat keränneet adressia ja aikovat luovuttaa sen Tehylle. Yleisessä keskustelussa hoitajien palkkavaateet tosin teilataan epärealistisina tässä tilanteessa. Samaan aikaan investoidaan muualle.

Politiikan tutkimuksessa puhutaan mahdollisuusrakenteista ja mahdollisuusikkunoista. Muutokseen tarvitaan mahdollisuusrakenteet. Pitää aueta ikkuna oikealla hetkellä. Vuonna 2007 oli sellainen. Taloudella meni hyvin. Nyt kun sairaanhoitajat yrittävät jälleen taistella ulos kuopasta, ollaan kurjassa mahdollisuusrakenteessa. Toisaalta pointti on se, että julkisen sektorin naisten palkkojen nostamiseen ei koskaan ole oikeaa hetkeä. Sitä voi joutua odottamaan ikuisesti – jos vain odottamaan jää.

Missä näet mahdollisuudet?

Nyt tarvitaan tasa-arvon edistämiseen kansanliikkeitä. Ilman poliittista painetta ei mahdollisuusikkunoita avaudu. Hallitukselta pitää vaatia, että ollaan ihmisoikeuksien tasolla vastuullisia toimijoita. Ilman hallitusohjelmaan kirjattuja tasa-arvotoimenpiteitä ei tule mitään. Nythän se nähdään, kun hallituksella ei vieläkään ole tasa-arvo-ohjelmaa ja samapalkkaisuusohjelman jatkoa saatiin odottaa vuosi. Myös viranomaisten ja ammattiliittojen pitää olla mukana ajamassa samapalkkaisuutta.

Nyt hallituksen politiikka painaa niin montaa punaista nappia, että ne ryhmät joihin leikkaukset kohdistuvat saattavat löytää toisensa. Rasismin vastainen voima, pohjalla ihmisoikeuskysymykset, kysymykset demokratian tilasta ja vähemmistöjen oikeudet yhdistävät. Sieltä voi hyvin nousta jotain aivan uutta.

Milja Saari (VTM) on tasa-arvopolitiikan tutkija Helsingin yliopistossa. Hän työskentelee tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan sukupuolta, valtaa ja korporatismia. Saaren yleisen valtio-opin alaan kuuluva väitöskirja (Samapalkkaisuus – neuvoteltu oikeus) tarkastetaan Helsingin yliopistossa elokuussa 2016. Saari palasi juuri Euroopan politiikan tutkimuksen konferenssista, jossa hän esitteli yhdessä dosentti Johanna Kantolan kanssa artikkelikäsikirjoitusta Sari Sairaanhoitajan tapauksesta. Suunnitteilla on myös suomenkielinen artikkeli tämän vuoden aikana.

Share Button

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *