Tappaako massahyödyn tavoittelu kodinomaisen hoivayrittäjyyden?

Share Button

Sote-uudistus muokkaa hoivayrittäjien toimintamahdollisuuksia. Pienten, pääosin naisten omistamien hoivayritysten toimintamahdollisuudet kapenevat, kun järjestämisvastuu siirtyy maakunnille ja palveluita kilpailutetaan suurempina kokonaisuuksina. Byrokratiatyön ja standardoinnin takia pienyrittäjille jää yhä vähemmän aikaa hoivalle.

Sari Rissanen, professori (YTT, TTL)

Rissanen Sari-mv

Sosiaali- ja terveysalan yrittäjyyteen lukeutuvan hoivayrittäjyyden tulevaisuutta on viime vuosina muokattu kuntien kilpailuttamispäätöksillä. Sote-uudistus vie osaltaan tätä muutosta eteenpäin. On selvää, että naisen omistaman toiminimen tai kansainvälisen, eri paikkakunnilla toimivan osakeyhtiön intressit eroavat ratkaisevasti. Sekä myytävä ”hoivatuote” että toimintatavat eroavat merkittävästi huolimatta pääosin yhteisestä lainsäädäntöpohjasta sekä sosiaali- ja terveydenhuollon että yritystoiminnan osalta.

Suomessa on perinteisesti ollut terveydenhuollon alan yrittäjyyttä, kuten apteekkeja ja hierojien tai lääkäreiden yksityisiä vastaanottoja. Sen sijaan erityisesti 1990-luvulla alkoi kasvaa naisvaltainen sosiaalialan yrittäjyys, ennen muuta hoivayrittäjyys. Isompiin kaupunkeihin mutta myös maaseudulle perustettiin erilaisia asumispalveluyksikköjä ikääntyneille, mielenterveyskuntoutujille ja muille itsenäiseen asumiseen kykenemättömille. Samalla alettiin viedä palveluja kotiin. Myös lapsille ja nuorille tarkoitettuja lastensuojeluyksikköjä perustettiin huostaanottojen lisääntyessä. Sen sijaan muu sosiaalityöhön liittyvä yritystoiminta, kuten yrityspohjainen sosiaalityöntekijäpalvelu, on jäänyt vähäiseksi esimerkiksi suhteessa yksityiseen lääkärinvastaanottotoimintaan.

Hoivayrityksiä perustivat pääosin pitkään työelämässä toimineet keski-ikäiset naiset. Naiset halusivat tehdä omannäköistä ja kodinomaista hoivatyötä asiakkailleen. Julkisen sektorin toimintamallit eivät olleet heistä mahdollistaneet elämänmakuista hoivaa. Vain harvalla hoivayrittäjällä siinsi mielessä muu kuin itsensä ja perheensä elättäminen asuinpaikkakunnallaan. Näin näkymänä ei ollut vahva kasvuyrittäjyys ja siihen usein liittyvä palvelujen ja toiminnan standardisointi.

Pienimuotoisille, pääosin naisten omistamille hoivayrityksille saattaa jäädä entistä vähemmän tilaa, kun järjestämisvastuu siirtyy maakunnille ja palveluita kilpailutetaan suurempina kokonaisuuksina.

Pienet hoivayritykset eivät pärjää, kun julkisen sektorin kilpailutuksissa haetaan massahyötyjä isojen kilpailutusmäärien avulla. Siksi monen naisyrittäjän unelma omasta pienestä bisneksestä on jo nyt särkynyt epäsuhtaisen kilpailun ja pakotetun kasvuyrittäjyyden tai yritysoston myötä myös Suomessa. Voiko Suomessa enää olla pienimuotoista, pääosin naisten toteuttamaa hoivayrittäjyyttä, kun järjestäjäpuoli tulevana sote-maakuntana vain kasvaa entisestään? Jääkö maakuntien palvelustrategioihin tilaa pienten yritysten palveluille vai onko helpompi ostaa samalla kertaa koko maakunnan asumispalvelut isolta toimijalta?

Jälkimmäisessä vaihtoehdossa Suomessa siirrytään kuntien monopolista muutamien suuryritysten tai maakuntien palvelulaitosten monopoliin, jolloin kauan odotetut ns. ”terveen monitoimijaisen kilpailun hyödyt” ja pk-yrittäjien ketteryys jäävät hyödyntämättä. Hoivapalveluissa vain harvoilla asiakkailla on varaa maksaa itse hoivan kustannukset. Näin asiakkaat ovat riippuvaisia siitä, millaisia tuottajia maakunnat pitävät sopivina.

Toisaalta sotea uudistettaessa on korostettu palvelujen järjestäjän ja tuottajan erottamista, asiakkaiden valinnanvapautta tuottajan osalta ja saumattomia palveluketjuja eri toimijoiden välillä. Tämä edellyttää paljon paitsi asiakkaalta myös yrittäjältä. Pienellä pk-naisyrittäjällä on oltava aikaa ja varaa asiakas- ja verkostomarkkinointiin, laatu- ja omavalvontajärjestelmiin, jatkuvasti uudistuviin tietojärjestelmiin, ja yhteistyö- ja sopimusneuvotteluihin sekä rekisteröintiin ja raportointiin yritystoiminnan pyörittämisen lisäksi.

Paljonkohan jää enää aikaa itse hoivalle, joka on asiakkaalle tärkeintä? Voisiko sote-uudistuksen yhtenä arviointikriteerinä olla se, miten paljon yrittäjiltä ja palvelulaitosten työntekijöiltä vapautuu työaikaa varsinaiselle hoivatyölle?

Sari Rissanen (YTT, TTL) toimii sosiaalityön ja hyvinvointipalvelujen professorina Itä-Suomen yliopistossa.

Teksti on osa Tasa-arvovajeen sote-symposiumia, joka on luettavissa kokonaisuudessaan täällä.

Lue myös:

Miten kädestä kiinni pitämisestä tuli soten ylijäämää?

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *